Nappula
No niin, ja vihdoin päästiin asiaan. Tässä ensimmäiseksi vähän perustietoa Napesta ja sitten hitusen isoja hetkiä sen elämästä.Info
nimi: Nappula Zorro
kutsumanimi: Nappe
rotumuunnos: American Golden Crest
(golden on turkin väri, crest on valkoinen läikkä päässä)
skp: uros
syntynyt: 30.8.08
kasvattaja: Snoop's Cavies
ystävät: gerbiilit Vili, Mikki, marsut Kinuski, Diane
kummit: Lilia & Mansikkatyttö
luonne: Nappula on pirteä, sympaattinen, ikinälkäinen pikku vipeltäjä, joka ei kuitenkaan pelkää puolustaa itseään tai ruokaansa kynsin hampain, inhoaa kylpemistä ja rakastaa persiljaa ja halauksia.
Anna Napelle yksi:
*hali*
Marsu saapuu taloon
Eräänä, aivan tavallisena lokakuun aamuna heräsin veljeni vierestä, Snoop's Caviesin siinä ylähäkissä, joka oli lähimpänä ovea. Tai no, minulle mikään ei ollut minulle vielä tavallista, olihan vasta viides päivä ensimmäistä lokakuutani. Äiti oli viety pois, mutta olin jo tottunut siihen. Oli sitä paitsi alkanut tulla ahdasta, kun me veljen kanssa vain kasvettiin ja kasvettiin... Kuulin rapinaa, kun oven takana joku käveli soratiellä ja sitten korvia huumaavan äänen, kun Nainen veti autotallin oven auki. Aloin kiljua, kuten kaikki muutkin jo heränneet marsut, ruuan tulo oli varmistettava. Sain kiljua oikein olan takaa, mutta lopulta meidänkin häkkiimme kopsahti kaksi omenanpuolikasta. Iskin hampaani toiseen, ja huomasin, että veli oli syönyt viikseni. SYÖNYT MINUN VIIKSENI! Se ei ollut mukavaa. Veli ansaitsisi opetuksen, ehkä pikkuisen takaa-ajon tai näykkäyksen. Sen hän saikin heti herättyään.Muutaman tunnin kuluttua säikähdimme molemmat pihalta kuuluvaa soratiellä rullaavien renkaiden ääntä ja piilouduimme salamana heinäkasaan. Normaalisti emme olisi välittäneet, mutta Nainen oli jättänyt oven poikkeuksellisesti auki, sillä ei ollutkaan lähtenyt vielä, vaan silitteli takaseinustan keskihäkkien marsuja, jonka johdosta rapina oli kuulunut paljon kovempana ja pelottavampana. Rentouduimme kuitenkin pian ja jatkoimme häkissä kykkimistä ja syömistä, mikä oli parasta mitä tiesin. Kuulimme, kuinka kaksi auton ovea aukesi ja kuinka kahdet askeleet rapisivat sorassa. Yhdet nopeat ja kevyemmät, toiset rauhallisemmat ja raskaammat. Kurkkasin kalterin raosta ja näin kaksi ihmistä, joista suurempi kätteli Naista ja pienempi hymyili hänelle innostuneesti. Pienempi oli tyttö, ei kuitenkaan niitä kiljuvia pikkukakaroita, joita täällä joskus kävi, vaan hieman vanhempi, mutta näytti siitä huolimatta innostuneelta, kuin olisi iästään huolimatta kohta kiljaissut riemusta. Tytöllä oli vaaleat, pikkuisen vihertävät farkut, punainen polviin yltävä takki, eikä hattua ollenkaan. Iho oli melkein saman värinen, kuin niillä isoilla Chocolate Cresteillä keskilattian häkeissä, ja tukka tummanruskea, melkein musta, todella säkkärä. Kun tyttö oli vapautunut Naisen tervehtimisestä, hän riensi tutkimaan muita asukkaita. Hän oli aivan liian lyhyt katsoakseen meidän häkkiimme, tervehtiäkseen meitä. Marsut toisensa perään kavahtelivat kauemmaksi, kun vieras haju yllätti ne äkisti. Tyttö oli selvästi kokematon marsujen suhteen. Hän kuitenkin hymyili kaikille hellästi ja ilmoitti ettei häntä tarvinnut pelätä. Hän ei varmaan tajunnut, että tuota ne kaikki yrittivät, ennen kuin sulkivat pimeään laatikkoon ja kuljettivat pois autoillaan. Jätin tulijat oman onnensa nojaan ja rouskutin heinää, veljen vielä lopetellessa aamiaista.
Hetkeä myöhemmin Naisen lämpimät kädet tarttuivat ensin veljeeni. Olin hetken hätääntynyt, mutta sitten rauhoitun. Ei Nainen antaisi kenenkään satuttaa veljeäni. Tästä ajatuksesta huolimatta pyrin vimmatusti karkuun häkissämme, kun veljen palauttaneet kädet yrittivät vuorostaan napata minua. Hädästäni huolimatta kädet voittivat ja pian löysin itseni Naisen sylistä. Olin aivan hiljaa ja tärisin pelosta. Tuijotin silmä kovana tyttöä, joka toi sormensa kuononi eteen. Nuuhkaisin niitä. Ne tuoksuivat suolaisilta, ja mieleni teki nuolaista sitä, mutten uskaltanut, tärisin vain tytön käden alla, kun hän silitti selkääni.
"Oi! Se tärisee!", tyttö huudahti lempeän säälivällä äänellä. "Joo, sitä vähän pelottaa", Nainen vastasi, aivan, kuin minun pelkoni ei olis ollut suurikaan asia. Pian minut kuitenkin pistettiin takaisin veljen luo ja he siirtyivät rääkkäämään niitä Black Crest poikasia, jotka olivat syntyneet samoihin aikoihin meidän kanssamme.
En tiennyt, kuluiko useita tunteja, vai vain muutamia minuutteja, kun taas löysin itseni riepoteltavana, tällä kertaa Tytön sylistä. Hän oli lämmin ja pysyttelin mahdollisimman liikkumatta lukuun ottamatta sillointällöin sattuva tärinää, jonka hermostuksissani päästin Isoihminen ja Nainen katselivat minua ja tyttöä, jonka käsi lipui rauhallisesti turkillani. Lopulta, pitkän hiljiasuuden jälkeen hän sanoi:
"Äiti, mä haluisin ehkä tän."
"Okei", vastasi Isoihminen ja hymyili Naiselle lämpimästi. Sitten alkoi paperisota. Olin nähnyt sen ennenkin. Aina, kun joku marsuista pakattiin laatikkoon ja vietiin pois, alkoivat ihmiset tyrkyttää Naisella pikkuisia lappusia, mutta Nainen ei ikinä suostunut ottamaan niistä kaikkia. Tyttö seurasi keskustelua katseellaan, mutta se ei näyttänyt olevan hänestä erityisen innostavaa ja hän jatkoi silittämistäni. Sitten tapahtui kauheita. Minut laitettiin laatikkoon. Kyllä. Pian ne kuskaisivat minut pois. Tyttö ja Isoihminen hyvästelivät Naisen, ja lähtivät kotoisasta autotallista. Laatikko keinui hiljakseen Tytön pitäessä sitä sylissään kävellessään rapisevaa soratietä kohti jotain, luultavasti autoa, jolla oli tullut. Jouduin paniikkiin, kun laatikko heilahti inhottavasti, ja aloin juosta ympyrää.
"Voi, sitä taitaa pelottaa" Tyttö, sanoi, aivan kuin se ei olisi ollut itsestään selvyys. Sitten auto jyrähti käyntiin...
Voin rehellisesti sanoa, etten nauttinu matkasta pätkääkään. Kun tulimme perille, Tyttö kantoi minut omituiseen paikkaan, jossa haisi oudolle, ja uuteen, entistä isompaan häkkiin, jossa minua odotti valtava heinäkasa ja täysi ruokakuppi. Kykin heinäkasan alla, enkä uskaltanut liikahtaakaan, en edes ruoan perässä. Kuitenkin, Tytön pitäessä minua lämpimässä sylissään kolmatta kertaa sinä iltana, aloin pikkuhiljaa rauhoittua. Ja yön pimennossa uskaltauduin syömäänkin.